#209 – Hard’n’Heavy

h 209 hard'n'heavy

Aika hyvin onnistui pysymään piilossa niinkin iso asia aikoinaan, kuin että Giana Sistersille julkaistiin samoilta tekijöiltä jatko-osa. Itse sain tämän diskettikopiona vuotta tai paria julkaisuajankohdan jälkeen – siis aikana, jolloin itse Giana oli jo monesti läpipelattu – enkä ollut moisesta koskaan kuullutkaan. Isoimpana syynä lienee se, että seuraamalleni brittilehdistöllekin Hard’n’Heavy (reLINE Software, 1989) oli täysin tuntematon tekele. Kenties saksalaisen pienkustantamon peliä ei ole Nintendon pelossa Manner-Euroopan ulkopuolelle edes markkinoitu.

Voihan se ollakin, että Nintendo olisi tästäkin jyrähtänyt. Hard’n’Heavy seuraa esikuvansa tavoin Marion vanavedessä, mutta muutamia asioita on sentään muutettu. Tärkeimpänä niistä ulkoasu: maisema on sienten ja tiiliseinien täyttämästä Mario-maailmasta vaihtunut futuristis-teknologiseen ympäristöön, ja tämä mukavan synkänpuoleinen maasto toimiikin pelipaikkana oikein hyvin. Manfred Trenz on graafikkona tässä ikään kuin omillaan, olihan Katakis jo ilmestynyt, ja Turricankin varmaan jo ainakin suunnitteluasteella tätä peliä tehdessä. (no ihan 100% varma en ole, onko Manfred myös tässä jatko-osassa ollut mukana, mutta kyllä kai se aika todennäköistä on) Tummasävyisen metallinkiiltoisen grafiikan kruunaa oikein nätisti taustalla parallaksivierivä bittikartta, joka tuo oivallisen kolmiulotteisen lisän perinteiseen tasohyppelyyn. Sen verran teknistä kikkailua ilmeisesti on tuohon käytetty, että kun äsken kuvan ottoa varten buuttasin pelin viimeistä huutoa olevalle emulaattorilleni, oli taustan vierityksessä selvästi havaittavaa nykimistä, jota ei oikealla kuusnelosella esiintynyt. Ei ole montaa sellaista peliä tullut vastaan, josta eivät nykyiset emulaattorit jo selviäisi.

Pelinä Hard’n’Heavy ei ehkä ole yhtä instant-koukuttava kuin Giana, mutta aivan yhtä pelattava silti. Jos aiempaa versiota ei olisi ollut moneen otteeseen läpipelattuna alla, olisin tähän saattanut jäädä pahemminkin kiinni, mutta nyt en sentään; voi tosin johtua siitäkin, että vaikeustaso on edellisestä rivakasti kasvanut. Nyt saa tehdä työtä tosissaan selvitäkseen hengissä, siitäkin huolimatta, että ampumisominaisuus on tällä robottitytöllä heti ensihetkestä käytössä. Muutenkin Mario-viitteitä on vähän poisteltu: vihollisia ei voi enää litistää hyppäämällä (sen tajutessa menee muutama ensimmäinen elämä) ja lisäominaisuuksia ei enää tipu samaan malliin seinien kätköistä. Timantteja sentään yhä keräillään. Ja niin vain on, että vaikka Chris Huelsbeckin originaali Giana Sisters -soundtrack onkin jo kuusnelos-kanonisoitu sävelteos, niin itselleni kolahtaa tämän jatko-osan pykälää hevimpi taustamusa vielä vähän kovemmin. Ihan kipeän hyvä pelihän tämä on, ja niin kovin harvan silti tuntema.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s