#203 – Ivan ’Ironman’ Stewart’s Super Off Road

I 203 Ivan Ironman Stewarts

Kolikkopelien tekniikka alkoi 90-luvulle tultaessa olla kuusnelosen tehojen saavuttamattomissa, mutta onneksi aina silloin tällöin ilmestyi sellaisiakin tekeleitä kuin Ivan ’Ironman’ Stewart’s Super Off Road (Virgin Mastertonic, 1990), joka paitsi jatkaa The Great American Cross Country Road Racen asettamia kunniakkaita autopelinnimeämisperinteitä, on myös sen verran simppeli, että käännös kasibittiseen ympäristöön onnistuu mutkattomasti, etenkin kun työstä vastaa aiemmin lukuisia omaperäisiä pelejä laatinut Graftgold.

Itselleni tämä epävirallista jatkoa mm. Championship Sprintille oleva peli tuli maailmalta kopiona varsin tuoreeltaan, mutta tästäkin huolimatta aktiivista pelaamiskautta ajatellen myöhään. Vuonna 1990 olivat päällimmäisenä mielessä demot, diskmagit ja muu scenesälä; toki pelit piti aina tsekata kun sellaisia saapui, ja nopeassa testissäkin paljastui, ettei Zzap!64 Ironmania suotta kehunut – peli on kyllä hyvä. Teknisestihän tämä on monin verroin parempi kuin tuo oma suosikkini Championship Sprint; on huimasti hienompi grafiikka (autojen animointi on erityisen taidolla tehty), näppärä musa, pelattavuuskin rahtusen sujuvampaa. Mutta ajankohta on oleellinen: pari vuotta aiemmin väännettiin C-Sprintiä kaksinpelinä niin pirusti omia ratoja laatien, tätä en ole tainnut kaverin kanssa kokeilla kertaakaan, eikä rataeditoriakaan ole. Muuten peli noudattaa tuttua kaavaa: on neljä autoa, joista enintään kolme voi olla ihmisohjauksessa, ratojen välissä voi ostaa lisävarusteita autoonsa ja niin edepäin. Aiemmasta formulahenkisestä kuminpoltosta poiketen nyt mennään hiekkaisella ja kuoppaisella radalla mukavasti pomppivalla nelivedolla. Meno on reteän ryskyvää ja ihan hauskaa aikansa; pari vuotta aiemmin julkaistuna tämä olisi ollut minunkin tahollani kenties iso hitti.

No sehän Ironmanissa kyllä on valitettavan tuttua aiemmasta myös, että tietokoneen ohjaamat autot ovat tuskastuttavan taidokkaita heti alkumetreiltä. Äsken kokeilin peliä emulaattorilla, ja kun olin nipin napin päässyt johtoasemaan viimeiselle kierrokselle tultaessa ja kaikki kolme tietokoneen autoa hurauttivat viimeisessä kaarteessa ohi, muistin taas elävästi sen tunteen kun joystick lensi päin seiniä, kirosanat sinkoilivat ja kirjoituspöytä sai monoa. Kyllä pelaaminen on sitten rentouttavaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s