#202 – The Great Giana Sisters

G 202 Great Giana sisters

Saksalaisen peliteollisuuden kertarysäyksellä kärkikastiin nostanut The Great Giana Sisters (Rainbow Arts, 1987) kuuluu siihen kouralliseen pelejä, jotka ainakin minulle terävimmin määrittelevät kuusnelosen. Muistan hyvin tarkasti sen, miten ensi kerran Giana Sistersistä kuulin: siitä oli arvostelu Computer + Video Games -lehdessä, jota toisinaan tuolloin ostin. Pelistä arvosteltiin nimenomaan kuusnelosversio, ja ylistykset pursusivat, mikä tosin oli joka suuntaan kumartavalle C+VG:lle tavallista. Mutta ne kuvaruutukuvat kutkuttivat mieltäni. Peli näytti paitsi uskomattoman hyvältä, myös jännittävällä tavalla omanlaiseltaan. Giana Sisters näytti edustavan jotain kokonaan uudenlaista suuntausta pelimaailmassa, ja lieneekö toista peliä koko kuusnelosen historiassa, jota olisin lehtiarvostelun jälkeen yhtä kiihkeästi halunnut kuin tätä? (Lienee kyllä – saman julkaisijan Turrican muutamaa vuotta myöhemmin; ja SEUCK aiheutti vastaavan hingun toki sekin, mutta ei kai sitä peliksi voi laskea…)

No siinäpä sitten pieni ihminen yritti peliä kaupoista etsiä, kun markkinamaailman todellisuus jylläsi, ja Nintendo esti omaa merkkipaalupeliään estottomasti imitoivan teoksen julkaisun siinä määrin tehokkaasti, että mahtoiko Giana koskaan Suomessa kaupan hyllyille edes ehtiä. Piraattiversiot toki levisivät sitäkin ansiokkaammin, ja kaveriltahan pelin itsekin sain aika pian sen jälkeen kun oli käynyt ilmi, ettei sitä ollut kerta kaikkiaan mahdollista ostaa mistään. Ja totta kai kävi niin kuin pitkin, ja Giana-sisarukset veivät miehen mennessään.

Tokihan Super Mario Brothers oli minulle nimenä tuttu, ja tiesin senkin, (muistettiinhan asia mainita pelin arvioissa) että kyseessä on melko suoraviivainen kopio… Mutta en minä ollut ikinä Nintendoa nähnytkään, ja toisaalta Mario-henkinen tasohyppely kuusneloselta totisesti puuttui, kuten tämän myötä saatiin huomata. Pelille oli tilaus, ja ehkä Gianan kohtaloksi koituikin kertakaikkiaan liian hyvin tehty työ: peli keräsi hillittömän ennakkosuitsutuksen lehdistössä, valtavan mainoskampanjan… Ei kai ollut ihme, että Nintendon mielenkiinto heräsi. Sinälläänhän pelistä ei ollut Japanin megakorporaatiolle mitään varsinaista haittaa – eihän sitä NES:lle julkaistu, eikä toisaalta Mariota ollut saatavilla kotitietokoneille. Periaatteista oli silti tärkeää pitää kiinni, ja kyllä vähän tekee mieli ajatella niinkin, että jonkinlaista katkeruutta on esiintynyt… Koska, kun vuonna 1999 ensi kerran tutustuin kasibittiseen Nintendoon ja totta kai myös Super Marioon, oli todettava yksinkertainen fakta: Great Giana Sisters on pelinä paljon parempi. Grafiikka ja äänet ovat pari pykälää Nintendon vaatimattoman toteutuksen yläpuolella, mutta ennen kaikkea, ehkä koska olen joystick-sukupolvea, pelattavuus on kokonaan eri sfääreissä. Ei minun käteeni istu ristiohjain: tikku sen olla pitää. Ja niin vain on, että pikselintarkkaan hyppimiseen, tiukkoihin aikarajoihin, tarkasti ajoitettuihin loikkiin ja ampumisiin perustuvan pelin ohjaus on 100% oikein ohjelmoitu, ja harvan puhtaasti toimintaan perustuvan pelin pelaaminen on sellainen ilo kuin Giana Sistersin. Pahoittelen ylisanainflaatiota, mutta kolme vuosikymmentä myöhemminkin on pakko hämmästellä, miten tämä peli tuli ikään kuin takavasemmalta ja oli kertakaikkiaan täydellisyyteen hiottu kasibittinen taidonnäyte.

Mutta jos tosiaan jokin elementti uupuu niin omaperäisyys. Maasto ja rakennelmat muistuttavat Mariosta, monet viholliset samoin, tasaisesti vaihtelevat ulkomaastot ja tiiliseinäiset käytävät, timanttien (=kolikkojen) kerääminen, maanalaiset aarreluolat ja niin edelleen… Siinä missä Mario kasvaa sienen syötyään kokoa, Giana (jonka sisaren (”Luigin”) nimi muuten on Maria…) muuttuu rusettipäisestä tylleröstä punk-neidoksi, joka puskee seiniä hajalle. Kyllä ainakin meikäläiseen vetoaa tämä uudistulkinta paljon enemmän kuin italialaisen putkimiehen edesottamukset. Prinsessaa ei Giana Sistersissä pelastella, mutta väliäkö noilla taustatarinoilla muutenkaan.

Addiktiivinenhan tämä peli on kuin piru, eikä kai lopulta mennyt kauaakaan, kun kaikki 32 tasoa olin pelannut läpi. Poikkeuksena suunnilleen kaikkiin muihin selvittämiini peleihin, ei Gianan loppuun pääseminen haitannut uudelleenpelaamisarvoa ollenkaan; tähän tuli palattua aina vain. Muistelen, että kaksi tai kolme menetettyä elämää taisi olla pienin määrä, jolla lopulta selvitin koko pelin, ja siinä määrin omaan Giana-guruuteeni uskon, että jos saisin kunnon joystickin käteeni, niin ihan puhtaasti menisi vieläkin. Emulaattorilla ei onnistu: näppäintuntuma ei ole sama kuin joystick.

Kuten sanottu, saksalainen Rainbow Arts nousi Giana Sistersin myötä kuusnelosjulkaisijoiden kärkikastiin, ja vaikkeivät firman peleistä useimmat sentään tälle tasolle päässeetkään, oli muutamia hittejä kyllä tiedossa; klassikoitakin, joita kaikkia yhdistää herra nimeltä Manfred Trenz, jonka ensiesiintyminen tapahtui nimenomaan Gianan myötä, ja jonka laatima pikkutarkka grafiikka (ohjelmoinnista hän ei vielä tässä vaiheessa vastannut) onkin ehdottomasti iso osa pelin viehätystä. Palaan siihen lehdessä olleita kuvia katsellessa kokemaani tunteeseen jostain uudesta: se tuntuu myös pelatessa. Kokemuksen syynä lienee kuusnelosen peleille vieras pelihahmojen ja ympäristön symbioosi. Grafiikka on isoa. Kaikki Gianan ympäristössä sijaitseva on nimenomaan osa peliä, ei pelkkä taustagrafiikkaa tai koristetta – tämä oli uutta, ja teki pelin maailmasta kokonaisvaltaisen kokemuksen, jota Chris Huelsbeckin onnistuneen letkeä taustamusiikki värittää. Anteeksi taas ylisanainflaatio, mutta harvassa ovat ne pelit, joita pelatessa on kokenut niin täydellisesti olevansa toisessa todellisuudessa, niin täysin kuvan, äänen ja pelituntuman muualle viemänä… Boulder Dash on sellainen, ja Wizball, ja edellämainittu Turrican… Muita ei nyt ihan heti tule mieleen.

The Great Giana Sisters on teknisesti hienoimpia kuusneloselle koskaan tehtyjä pelejä. Sen pelaaminen on edelleen ilo ilman ripaustakaan nostalgiahyhmää, ja onpa jokin kosminen ympyräkin sulkeutunut sikäli, että 2000-luvulla Nintendon konsoleille on ilmestynyt ihan virallisia Giana Sisters -pelejä. Tytöt ovat siis tavallaan päässeet kotiin. Vai ovatko punkkarit sittenkin myyneet sielunsa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s