#200 – Lazarian

L 200 Lazarian

Tasaluvut paukkuvat, mutta valitettavasti käyttämäni tekoälysovellus ei arponut tämänkertaiseen käsittelyyn mitään erityisen merkkipaaluisaa teosta. Silti pitää tässä kohdin olla etäisen tyytyväinen siihen, ettei tämä projekti nuupahtanut heti tuoreeltaan ylitarjonnan alle – en voi sanoa etukäteen osanneeni edes etäisesti arvioida paljonko näitä lapsuus- ja teinivuosina pelattuja pelejä lopulta kertyisi, mutta jos nyt tässä kohdin pitäisi jokin arvio heittää, oletan ettei ehkä ihan tuhanteen asti päästä, mutta toisaalta ettei loppusaldo siitä kauaskaan jää. Mutta suhtaudunko siis koko blogiin vain suorituksena, jonka loppuunsaamista nyt jo innolla odotan? En suinkaan. Tämä on ollut nautittava välipala muiden kirjoitushommien ohella, ja ehkä osasyynä jatkumiselle on ollut tekemisen helppous: kirjoitan vain sen minkä muistan. Oma kokemus on tämän blogin selkäranka, viralliset historiikit ovat muualla. Lähdeteoksia en ole selaillut, josko niitä nyt liikoja lieneekään.

Mutta että Lazarian (Commodore, 1983). Jollakin varhaisella kopiokasetilla tämä hämmentävä teos oli, ja moneen muuhun vuoden -83 julkaisuun verrattuna muistan sen oikein pelattavana, mutta ennen kaikkea hyvin outona pelinä. Pelaaja ohjaa surrealistisen näköistä alusta, joka jotenkin eläväisen oloisesti sätkii ”jalkojaan”. Pelin olemus vaihtelee radikaalisti levelistä toiseen, mutta onneksi siten, että ruudun alareunassa on joka tasolle toimintaohje: on ammuttava sitä ja tätä, kuljettava sinne ja tuonne, väisteltävä tuota, tähdättävä tänne. Kaikki on koko ajan jotenkin kummallista. Heti ensimmäisen ruudun täyttää suuri pallo, jonka ympärillä on tilaa liikkua vain vähän. Pallossa on pieniä pisteitä jotka ampuvat pelaajaa, nämä on yksi kerrallaan tuhottava, jolloin niistä ampaisee liikkeelle meteoreja, joista ruutu hitaasti täyttyy. Myöhemmin tulee vastaan mm. kapea tiiliseinäinen käytävä jossa on navigoitava väistellen tappavia enkeleitä, oman aluksen kaksoiskappale jonka luo pitää pyrkiä, puhumattakaan suuresta pyramidista, jonka huipulla illuminaatti-henkinen silmä mulkoilee.

Harvinaisena elementtinä Lazarian sallii peliä jatkettavan aina siltä tasolta jossa game over koittaa – eikä edes siltä tasolta, vaan siitä nimenomaisesta vaiheesta kyseistä tasoa johon asti on selvinnyt viimeisen hengen lähtiessä. Tästä seuraa se outo fakta, että pelin pelaa hyvin nopeasti läpi. Itse asiassa muistan nuorena ihmetelleeni tätä. Luulin että tein jotain väärin, tai että pelissä on jokin vika, kun se ei koskaan palannut alkuruutuun. Näin tottumattomia me kuusneloskäyttäjät olimme ”continue”-ominaisuuteen – tämä huvittaa minua sikäli, että nykyisin esim. Nintendolla 80-luvulla pelanneet muistelevat hirvittävänä vääryytenä ja epäonnistuneena ratkaisuna sitä, jos jotain peliä ei ollut mahdollista jatkaa. Meille kuusnelostelijoille ajatus oli kerrassaan vieras. Jos kuolit, aloitit alusta; näinhän sen kuului mennä. Vasta Turrican vuonna 1990 toi continue-ominaisuuden merkittävällä tavalla kuusnelosen valtavirtaan, ja silloinkin jatkaa sai vain pari kertaa ennen kuin oli käännettävä kasetti ja palattava takaisin ykköstasolle.

En minä osaa Lazarianista paljon sanoa. Se lienee julkaisuvuotensa parhaimmistoa teknisesti, grafiikka on monipuolista, taustamusiikkina soi Bachin Oodi ilolle, kaikki on outoa ja ikään kuin jostain vähän vieraasta todellisuudesta – kun ei kahta edes etäisesti samanlaista tasoa ole peräkkäin, ei selkeää kokonaiskuvaa pelin luonteesta synny, mutta toisaalta eipä pelaamiseenkaan kyllästy.

Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavaa merkkipaalua.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s