#179 – Shamus Case II

S 179 Shamus case II

Rakastettu robottietsivä Shamus (no kai joku häntäkin fanitti) palasi hitiksi nousseen ykkösseikkailunsa jälkeen jatko-osassa Shamus Case II (Synapse Software, 1983), joka on täsmälleen yhtä rasittava kuin mitä ensimmäinen osa on sympaattinen. Itselläni nämä olivat samalla kasetilla kopioituna mistä johtuen olen aina nämä jotenkin niputtanut yhdeksi, ja mikäli muisti toimii, pidin aikanaan tästä kakkososasta enemmän.

Vaikea näin jälkikäteen nähdä miksi. Ensimmäinen Shamus oli pelattava sokkelosuhailu, hillittömän vauhdikas mutta kuitenkin vaikeusasteeltaan tyydyttävä räiskintä, jossa kummallisen labyrintin kummalliset asukit kävivät parvina kimppuun mutta parvina niitä sai myös ampua tohjoksi kiitäessään huoneesta toiseen. Kakkososa poistaa tästä kaavasta muutaman keskeisen tekijän: ensinnäkään Shamus ei enää osaa ampua. Puolustusmetodeja ei tunnu olevan ollenkaan, on vain juostava, hypittävä ja toivottava parasta. Tästä seuraa naurettava vaikeustaso; sen saa kyllä alkuruudussa valita viidestä mahdollisesta, mutta niistäkin helpoin, ”novice”, pistää reaktiot koville, ja jo toiseksi helpoin on totaalisen epäpelattava vihollisten kiitäessä valoa nopeammin kohti ja päin. Ja sitten on myös poistettu se sokkelo. Shamus Case II etenee suoraviivaisesti vaikeasta huoneesta toiseen vaikeaan huoneeseen ilman valinnan mahdollisuutta, eikä totisesti enää anneta tarjolle useaa erilaista karttaa joihin lähteä seikkailemaan, ehei, näitä samoja huoneita pitää game over -kierteessä tahkota yhä ja uudestaan.

Ei tämä mikään peli ole, kiusantekoa tämä on. Graafinen ulkoasukin on ykkösosasta rumentunut, eikä enää tuo mieleen Atari-viboja. Ei sillä ettäkö olisin koskaan Atarilla pelannut, mutta jollain tavalla aidot Atari-porttaukset jo silloin nappulana tunnisti. En tiedä mistä tämä johtui – ainoa kokemukseni varhaisista videopeleistä oli yhdellä kaverilla ollut Philips Videopac -merkkinen primitiivinen konsoli, jonka pelit olivat kyllä melkoista kuraa. Osapuilleen ekaluokkalaisena sillä muutaman kerran pelailin, joten kyseessä lienee ensimmäinen digitaalisia pelejä tarjonnut laite johon koskaan olen tutustunut. Se huomioon ottaen on ihme että ikinä tunsin vetoa pelien suuntaan myöhemmin. Kun jouluna -84 sain lahjaksi 16 kilon keskusmuistilla varustetun Salora Fellow’n, pääsin sitten jo vähän laadukkaampien pelien pariin. Olisipa vanha Atari tuntunut kyllä niihinkin verrattuna huimalta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s