#176 – Target; Renegade

T 176 Target renegade

Kirjallisen ilmaisun ystävänä on pakko arvostaa peliä, jonka otsikossakin on puolipiste, tuo suosikkivälimerkkini. Sen käyttö on tosin jossain määrin epäjohdonmukaista: vielä pelikotelon kannessa Target; Renegade (Imagine, 1988) on tässä hienoimmassa muodossaan, mutta jo kansikuvan muuten tarkoin toisintava latauskuva pudottaa puolipisteen kokonaan pois. Pelin sitten latauduttua ilmestyy näkyviin alkuruutu, jossa tämä seikkailullista elämää viettävä välimerkki on hypännyt sanaparin loppuun, joten otsikkoruudun mukaan tämä peli onkin oikeastaan nimeltään Target Renegade; – menee siinä määrin kokeellisen runouden puolelle jo tuollainen kikkailu, että pitäydyn kansikuvan kirjoitusasussa.

Itse peli edustaa sitä 80-luvulla valtavan yleistä mätkimispelin muotoa, jossa keskityttiin silmittömän katuväkivallan ihannointiin. Näitä kyllä riitti. Alkuperäinen Renegade (jota en ole nähnyt) oli kolikkopelikäännös, mutta Ocean (Imagine-merkkinsä kautta) tehtaili hitiksi osoittautuneelle pelille pari jatko-osaa ihan omatoimisesti, ja muitakin yrittäjiä riitti kyllä riesaksi asti. Silloin tuntui jotenkin coolilta ajatus viidakon laeista kaduilla, joissa vain väkivaltaisin pärjää. Harvoinpa katutappelut ainakaan meidän leveyksimmälle lienevät 80-luvulla olleet mitään kaljapöhnäistä päähänpotkimista romanttisempaa, enkä minäkään yhtä merkittävää poikkeusta lukuunottamatta näistä peleistä juuri pitänyt.

Target; Renegade ei ole se poikkeus. Peli on kyllä laadukasta työtä, ja innostuipa jopa mätkimispelejä inhonnut Nirvi kehumaan sitä MikroBitin arvostelussaan. (itse asiassa Nirvi kehui mätkimispelejä useinkin – hän vain aina muisti sanoa ettei pidä kyseisen genren tuotteista yleensä ollenkaan) Peli on hyvin koodattu, grafiikka on Oceanin usein käyttämien overlay-spritejen ansiosta pikkutarkkaa ja sarjakuvamaista, ja musiikki, vaikka Martin Galway eeppisen sinfonisine soundtrackeineen oli jo tässä vaiheessa Oceanin leivistä harpannut muualle, on sekin ihan ok. Itse en silti koskaan syttynyt itse pelille. Parinkin kaverin kokoelmista tämä löytyi, ja tulihan sitä veivattua: ykkösleveli varsinkin sisältää muutamia hyviä yksityiskohtia: harrikallaan röpöttelevän Helvetin enkelin voi potkaista ketoon, tämän pudottaman pesismailan voi poimia omaksi aseekseen… Ja kukapa unohtaisi sen ikonisen hetken, jona toinen prätkämies tarttuu päähenkilöä takaapäin tiukalla otteella kurkusta toisen huidellessa mailalla päin näköä? Siinä ei henki kauaa säilynyt, eikä valitettavasti ainakaan oma kiinnostuskaan. Tämä on taas näitä pelejä, joissa eteneminen on hidasta ja turpiin tulee monessakin mielessä. Lajityyppinsä hyvä edustaja joka tapauksessa, vaikkei oma lajityyppini ollutkaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s