#171 – Hammerfist

H 171 Hammerfist

Käyttämäni tekoälyprosessi arpoi tämänkertaiseksi käsiteltäväkseni espanjalaisen Dinamicin pelin Hammer Boy, josta oli jonkinlainen etäinen muistikuva eikä muuta. Olen kyllä kyseisen tekeleen joskus nähnyt tv-ruudulla pyörimässä, mutta onko siitä mitään tarkempaa muistikuvaa? Voinko millään mittapuulla sanoa ”pelanneeni” Hammer Boyta? No en. Siispä pienehköä hienosäätöä tämän blogin kriteereihin: edes muutama kierros on täytynyt pelin kanssa ottaa jotta saa sen käsittelyyn täällä. Lieneehän se tähänkin asti ollut itseasetettu ohjeeni, mutta tarkentukoon nyt siten, että ”lataus ja reset”-henkinen pelin testaus kuusnelkulla ei vielä riitä siihen että saa oman entrynsä täällä. Ja tuollaisia pikatsekkejähän kyllä piisaa; varmaan muutama sata potentiaalista päivitystä putosi heti pois. Mikä tarkoittaa että ehkä tämä on joskus ”valmis”, vaikka onko mikään todella valmis, tästähän voidaan keskustella…

No niin, se metatasosta. Unohdin vasarapojan ja päätin siirtyä käsittelemään jotain muuta karkeasti saman aihepiirin teosta. Ei Hammerfist (Activision, 1990) ole sekään mikään merkittävä teos pelaajahistoriassani, mutta sentään muistan tämän kanssa jonkin aikaa taistelleeni. Peli on miellyttävän omaperäinen ja kuusnelosta teknisesti taiten hyödyntävä teos, joka kuitenkin jäi melko vähälle huomiolle – varmaankin leffalisenssit olivat niitä jotka tuohon aikaan parhaiten myivät. Hammerfistissä pelaaja on siinä mielessä kaksineuvoinen, että ohjaa mies/naishybridiä; hahmon olemus vaihtuu joystickiä ylöspäin työntämällä, ja kummallakin sukupuolella on omat ominaisuutensa: miekkonen ampuu, naisenpuoli on atleettinen loikkija, ja kummankin kykyjä tarvitaan jotta pelissä päästään etenemään.

Ruutu kerrallaan avautuva toimintaseikkaillu on kyseessä, jokaisen lokaation ollessa tavallaan selvitettävä puzzle. Vihollisia piisaa, on lukittuja ovia, saavutettavia tasoja, turvajärjestelmiä joita pitää sammuttaa. Ympäristö näyttää hyvältä kasvuston valtaamine futuristisine tiloineen, ja eläväkin tausta on: kaikenlaista pientä vipinää on koko ajan liikkeellä. Kaunis grafiikka jatkuu hyvin animoitujen isojen pelihahmojen puolella, ja peli on muutenkin teknisesti huippuluokkaa – mikäs ihme se on, kun on Last Ninjan tekijöiden myöhempi tuote kyseessä. Erityisesti mainittakon Paul Dochertyn käsialaa oleva pelin päähenkilöiden kasvoja esittävä latauskuva, joka on pysäyttävän hieno osoitus kuusnelosen rajallisten graafisten ominaisuuksien haltuunotosta, ja on varmasti paljon tunnetumpi kuin itse peli; siinä määrin usein tuo kuva tuli demoissa ja muissa vastaan.

Tosiaan Hammerfist on pelinä harmillisen saavuttamaton. Kahden hahmon käyttö on ideana kiehtova, mutta tekee loppujen lopuksi ohjailusta lievää kaaosta. Mitään syvää immersiota pelin tapahtumiin ei synny – ei tämä ole kutkuttavan kiinnostava virtuaalimaailma edes siinä määrin kuin Last Ninjan vastaava, ja vaikka teknisesti kaikki on vähintäänkin kunnossa, on itse peli ensi hetkiltä alkaen sen verran kaoottinen ja vaikea, että pelaaja turtuu. Muistelen että Zzap!in arvostelukin oli vähän varovainen juuri tämän suhteen: pelin teknistä puolta ylistettiin, mutta tekijöidensä aiempien meriittien tasolle ei kuitenkaan pelinä päästy. Klassikon ainekset ovat koossa, eikä klassikkoa silti syntynyt, ja tuosta yhdestä kuvasta Hammerfist nykyään lähinnä muistetaan.

Näyttökuva 2018-11-5 kello 17.47.48

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s