Olen suuri Marvelin sarjakuvien ystävä, ja joidenkin mielestä tämän pitäisi tarkoittaa että olisin vastaanottavaisempi kaikenlaisille aiheeseen liittyville oheistuotteille. Mutta eihän se näin mene: olen kriittinen fani sikäli että esim. viimeaikainen Marvelin hahmojen invaasio elokuvapuolelle ei ole pahemmin kiinnostanut. Pari niistä olen nähnyt. Olivat ne kai ihan ok, mutta mitään siitä mikä niissä alkuperäisissä sarjakuvissa viehättää ei kyllä ole mukana. Pelipuolella asiat ovat vielä paljon kurjemmin – eipä tule nyt äkkiä mieleen yhtään edes etäisesti pelaamiskelpoista Marvel-sovitusta. Ja mikäs ihme se on: kun sellaisten mestarien kuin Claremont, Byrne, Miller tai Kirby tuotokset latistetaan tasohyppelyksi tai hahmoiksi mätkimässä toisiaan, niin mikä niitä enää yhdistää alkuperäiseen? Ei mikään. Pilkantekoa semmoinen on; jos jonkun luulisi tällaista kavahtavan niin fanin nimenomaan.
Mutta olen huomannut ettei näkökantani ole kovin yleinen, joten se siitä. Doctor Doom’s Revenge (Empire, 1989) ilmestyi aika takavasemmalta ja aikana jolloin Marvelin sarjakuvat olivat parhaimmillaan (kustantamon 80-luvun tuotantoa ei ole suotta nostettu jalustalle) ja hahmojen mediaseksikkyys silti nollaluokkaa. Pelejä tipahteli harvakseltaan, yleensä vähän miltä firmalta milloinkin: Kapteeni Amerikka oli saanut oman kehnon pelinsä jo pari vuotta aiemmin, ja nyt tuo Marvelin hahmoista kuivikkain päätyi uudestaan framille, tällä kertaa yhteisseikkailussa Hämiksen kanssa. Kumpikaan ei silti kelvannut pelin otsikkoon, mikä kertonee paljon tuolloisesta markkinatilanteesta. Kukaan ei katsonut näitä tyyppejä edes nimensä perusteella kovin myyviksi.
Muistelen tosin että Doctor Doom’s Revengen mukana tuli autenttinen peliä varten tehty sarjakuvalehti. Kaverilla oli tämä originaali, ja hämärästi tuon lehden olen muistavinani… Oli miten oli, itse peli on aika onneton. Taustagrafiikka ja jokaisen tason välillä näytettävät sarjakuvasivut seikkailun etenemisestä ovat hyvin tehtyjä, mutta musiikki on kankeaa, liikkuvat hahmot tönkköjä ja huonosti animoituja, ja se pelituntuma… Voi voi. Mätkintähän tässä on kyseessä. Joko Kapu tai Hämis vuorollaan saa vastaansa yhden vihollisen matkalla syvemmälle Doomin linnoitukseen, ja näitä geneerisiä perusrobotteja kun on aikansa mätkinyt niin varmaan jotain isompaa ja tunnistettavampaakin tulee vastaan, mutta ei ainakaan oma mielenkiintoni sinne asti riittänyt. Tuntuma on täysin hukassa: ei ole meheviä osumasta kertovia ääniefektejä, ei mitään näkyvää reaktiota etenevästä turpasaunasta niin itsessä kuin vihollishahmossakaan paitsi ruudun alareunassa vähenevä kuntopalkki. Liikkeet ovat onnetonta sohimista; aikansa kun hakkaa firenappia, on robo kuin robo voitettu. Ja siinä se. Hidasta ja tylsää, ja kun tuossa aiemmin pääsin pilkanteoksi näitä pelejä kutsumaan, niin ivaltahan tällainen tuntuu: että Kapteeni Amerikan tai Hämähäkkimiehen kaltainen hahmo joutuisi veivaamaan ikuisuuksia jonkun peltiheikin kanssa? Kertalaakista tuollaiset romut pitäisi peitota. Ja kertalaakista tämän pelinkin voi heittää romukoppaan, terv. nimim. ”Katkera Marvelin Ystävä”.
Run / Stop - Restore 