#162 – Dizzy: Prince Of The Yolk Folk

D 162 Dizzy prince of the yolk

Kun muu maailma valitsi kuusnelosen, omintakeiset britit pitivät tiukasti kiinni Sinclair ZX Spectrumista, tuosta 48 kilotavun kuminäppäinihmeestä. Tuntuu käsittämättömältä että niin primitiivinen vehje kuin Spectrum on pysynyt saarivaltiossa hengissä 90-luvulle asti, mutta konekanta oli valtava, ja pelit tekivät kauppansa. Koska laite ei Suomessa juuri esiintynyt, en ole koskaan sitä livenä nähnyt, peleistäkin vain kuvia – mutta hirveän ruma grafiikkahan niissä näytti olevan, ja kuulemma kamalat piipitysäänet. Se vähän kuusneloskäyttäjää kismitti että Spectrumissa oli nopeampi prosessori ja täten 3D-pelit toimivat paremmin – mutta muuten se oli oiva kohde tuntea teknistä ylemmyyttä.

Ja vaikka samat pelit pääsääntöisesti julkaistiin niin kuusneloselle kuin Spectrumillekin, oli pieniä konekohtaisia eroja tarjonnassa kuitenkin – niistä varmasti merkittävimpänä Sinclairin omistajien suuresti fanittama ja ties kuinka monta peliä lopulta käsittänyt Dizzy-sarja. Kyllähän näitäkin käännettiin ainakin jossain määrin kuusneloselle, mutta ei tämä kilpailevan (huonomman!) koneen rakastettu maskotti oikein sytyttänyt. Meillähän oli Commodorella sellaisia miehekkäitä toimintasankareita kuin Last ninja ja Turrican. Dizzy taas oli… onnellisella hymyllä varustettu kävelevä kananmuna. Huoh.

Dizzy: Prince of the Yolk Folk (Codemasters, 1992) on jo aika mones sarjan osa, ja saapui luokseni maailmalta tuoreeltaan yhden toisen samanaikaisesti julkaistun Dizzy-pelin kanssa. Tämä osui aikaan, jolloin oma kuusnelosmaailmani oli lähinnä demosceneä, enkä juuri peleistä piitannut – silti niitä aina silloin tällöin tipahteli, ja pitihän tämä tsekata. Juuri sitä Dizzy sitten oli mitä olin sen kuvitellutkin olevan: väriköyhällä grafiikalla toteutettu toimintaseikkailu, jossa iloinen kananmuna hölköttelee ympäri fantasiamaailmaa kohdaten olentoja ja keräillen esineitä. Pientä aivopähkinöintiä pitää harjoittaa sen suhteen mitä esineitä käyttää missäkin, ja jonkin verran peli sisältää tasohyppelyä, mutta kovin helposti henki ei tainnut tässä lähteä – sen verran ollaan jo 90-luvun puolella, että toimintaseikkailuissa sai keskittyä enemmän seikkailuun kuin pikselintarkkaan pomppimiseen.

Ainoa varsinainen hyvä puoli on musiikki. Melodisesti oivallinen keskiaikainen sävellys soi taustalla ja miellyttää suuresti; sama kävi myöhemmin PC-pelissä Settlers, jonka taustalla kilkutteleva kansansävelmä oli lyhyt ja luuppasi koko ajan, mutta miellytti silti niin että oikeastaan aika tylsää peliä tuli veivattua tuntikaudet. Prince of the Yolk Folkia ei sentään. Peli on tyypillinen toimintaseikkailu, eivätkä ne koskaan minua sytyttäneet, vuonna 1992 eivät varsinkaan enää. Ehkä jos päähenkilö olisi ollut jokin muu kuin koko ajan hytkyvä onnellinen kananmuna. En päässyt koskaan yli siitä miten majesteettisen surkea otus Dizzy on pelisarjan tähdeksi, mutta Britit häntä rakastivat, ja niin he rakastivat Spectrumeitaankin, joten mitäpä minä tiedän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s