Silloin kun kaupasta ostettujen pelien rinnalle ensi kerran tulivat kaveripiirissä jokaisen kautta kiertäneet piraattikopiot, herättivät ikivanhat pelit (tarkoittaa tuolloin noin viiden-kuuden vuoden ikäisiä, eli sieltä kuusnelosen parin ensimmäisen vuoden ajalta olevia) lähinnä ärtymystä. Niitä olivat kopiokasetit täynnä ja aina ne olivat olevinaan kamalan huonoja. Blueprint (Commodore, 1983) oli yksi niistä, joiden nimikin jäi elämään esimerkkinä vanhasta räpellyksestä, jollaisista onneksi olimme jo vuosikymmenen loppupuolelle tultua päässeet parempien pariin.
Voi miten sokeita tuolloin olimmekaan. Nyt nähtynä Blueprint on itse asiassa mainio ja omaperäinen tekele – jopa nopeasti ilman ohjeitakin (kuten äsken emulaattorilla testatessa totesin) hahmotettava, toisin kuin silloin kakarana kun ei tästä muka tajunnut mitään. Ihme adhd-porukkaa mekin on oltu; ei Blueprintin idea loppujen lopuksi voisi olla paljon selkeämpi. Peli tapahtuu yhden ruudun kokoisella alueella, joka on enimmäkseen pensaikon muodostamaa sokkeloa ja siellä taloja. Alhaalla on jonkinlaisen tuomiopäivänkoneen piirustukset, sekä ”start”-nappula ja onkalo. Ruudun yläreunassa uhkea blondi juoksee pakoon häntä jahtaavaa hirviötä ruudun poikki yhä uudestaan ja uudestaan, joka kierroksella hirviö on muutaman pikselin lähempänä; tämä on näppärä tapa kuvata jäljellä olevaa aikaa. Pelaaja itse on hattupäinen kaveri, jonka tarkoitus on kerätä sen piirustusten kuvaaman masiinan palaset, jotka ovat sijoitettuina jokainen eri taloon, kuljettaa ne paikoilleen piirustuksen päälle ja tällä koneella sitten (oletan) pelastaa neito ahdingosta.
Ihan helpolta kuulostaa, ellei aika olisi pirun tiukilla, ellei kävely olisi hidasta (firenapilla ukko juoksee, mutta juoksukyky on rajallinen, ja sitä on syytä säästää tosipaikkoihin), ellei joka toisesta talosta löytyisi pommi jonka pudottamiseen sinne onkaloon on aikaa muutama sekunti, ellei katosta putoaisi välillä pomppivia otuksia joita ei auta kuin väistellä ja ellei sieltä onkalosta jatkuvasti kapuaisi esiin isosilmäinen ötökkä, jonka elämäntehtävä on painaa ”start”-nappia – mikä koneen ollessa vielä keskeneräinen vain romauttaa jo kerätyt palat kasaksi. Näistä aina samanaikaisesti meneillään olevista tapahtumista seuraava moniajo on kieltämättä riivatun hektistä, mutta jotain kerrassaan sympaattistakin Blueprintissä on. Tekemistä on paljon, poikkeuksetta vähintään kahta asiaa täytyy pitää silmällä yhtä aikaa, mutta pelin mikrotodellisuuden tasapaino on silti harkittu ja pysyy hallinnassa. Vaikeahan tämä tietenkin on – se aikaraja on niin sekunnintarkasti mitoitettu että yksikin virhe ja neidon pelastamiselle voi heittää hyvästit, eikä se oma henkikään pomppivien olentojen ja pommien keskellä kauaa säily. Silti Blueprintin näennäisen yksinkertainen monimutkaisuus viehättää nykyistä minua kovasti, eikä ollenkaan haittaa että grafiikka on erittäin varhaiseksi peliksi hienoa: spritet ovat ilmeikkäitä ja sarjakuvamaisia, eivät totisesti mitään digimaailman peruskuvastoa. Helmi varhaisvuosilta, sanoisin.
Run / Stop - Restore 