#134 – Cauldron II

C 134 Cauldron II

Kauneus on usein yksityiskohdissa. Otetaan nyt vaikka Cauldron II (Palace Software, 1986): päällisin puolin aika simppeli julkaisuajankohtansa zeitgeistia oivallisesti edustava toimintaseikkailuntapainen sokkeloisine pelialueineen. Lisätään siihen outo juoni, elokuvamainen alkuruutu, poikkeuksellisen viimeistellyt ja monipuoliset ääniefektit, tuutin täydeltä animoituja graafisia yksityiskohtia – – ja hermoja riipivä kontrollimetodi. Vot! Klassikko on valmis.

Sarjan ykkösosa ei koskaan osunut kohdalle, mutta vaikka silläkin on maine pirullisen vaikeana pelinä, tämä Patakakkonen kaikitekin lyö edeltäjälleen luun kurkkuun ja nauraa käkättää päälle. Mielenkiintoinen peli on kyseessä, sitä ei voi mitenkään kieltää. Tämä löytyi useammaltakin kopioiden täyttämältä kasetilta, monesti Cauldron II:sta taidettiin kavereidenkin kanssa ottaa mittaa. Palace Software oli tunnettu viimeisen päälle viimeistellyistä tuotteistaan, ja juuri sehän tälläkin kertaa sai pelaamaan, eli yrittämään ohjata alati ponnahtelevaa kurpitsaa läpi kerrassaan tappavan keskiaikaisen linnan, tarkoituksena kerätä määrätty määrä taikaesineitä. Yksityiskohtia pursuaa: juhlapäivällinen astiastoineen, joka yhtäkkiä alkaa leijua ympäri huonetta, linnan ulkoseinällä vaanivat hymyilevät gargoylet, kynttilöiden lepattavat liekit, se mainio kokoruudun animaatio jossa kurpitsa putoaa syvyyksiin jos erehtyy pomppimaan linnasta ulos, ja ne jokaisen hengenlähdön jälkeen perin veemäisesti räkättävät velhot, jotka vaanivat koko ajan pelaajan edistymistä ruudun yläreunassa.

Pääasiallinen ongelma on tapa jolla kurpitsaa ohjataan. Siinä missä vuotta myöhemmin julkaistu Wizball on sekin alussa vain kaoottista pomppivan pallon ohjailua, on tuossa pelissä pelaajan mahdollista, välttämätöntäkin, parantaa ohjaustuntumaa. Cauldron II ei moista helpotusta salli, vaan pomppien mennään. Firenappulan painallus lisää pompun tehoa, sivusuuntiin kääntely ohjaa pompun etäisyyttä – mutta toimii tietenkin vain kurpitsan ollessa maakontaktissa. Pää edellä tuhoon syöksymistähän siitä seuraa, etenkin kun suuri osa linnan sisustuksesta ja asukkaista tappaa laakista. Avuksi on mahdollista kerätä aseistusta, joka sekin toimii firenapilla, ja kuluttaa lisäksi kallisarvoista elinvoimaa joka laukauksella. Hauska dilemma: pitäisi ottaa vähän lisävoimaa pomppuun, mutta energiaa on jäljellä yksi prosentti, eli se vaadittava firenapin painallus on yhtäkuin itsemurha. Ei armoa, prkle!

Tästä julmuudesta huolimatta Cauldron II on lämpimänä muistoissani. Se on kuusnelosen kultakauden esimerkillisimpiä pelejä: omaperäinen, viimeistelty, asiaankuuluvasti naurettavan vaikea. Sen linna on kävelevine luurankoineen ja lentelevine kirveineen persoonallinen paikka; niin monen muunkin pelin tapahtumapaikka oli kiviseinäinen linnamiljöö, mutta harva tuosta teki näin omannäköisensä. Ja onhan jotain sympaattisen vanhanaikaista jo nykyään siinäkin, ettei pelejä vaan yksinkertaisesti suunniteltu nössöille, itkupilleille tai ylipäätään ihmisille. Cauldron kakkosella sai luulot pois.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s