#128 – Uridium

U 128 Uridium

Mitä kauemmas taakse tapahtumat jäävät, sitä tiiviimmiksi ajanjaksot puristuvat. Kuusnelosen valtakausi kotikoneena oli legendaarisen pitkä, mutta mitä se on nyt nähtynä? Alle kymmenen vuoden rykäys. Johan älypuhelimiakin on ollut kauemmin käytössä. Sikäli myös noihin vuosiin mahtuvat merkkipaalut tuntuvat nykyisin jotenkin keinotekoisilta; klassikoiden ja legendojen syntyminen tuntuu satunnaiselta, julkaisut ja vuodet puuroutuvat massaksi, mitä merkitystä nyt sillä sitten on ilmestyikö joku peli 1983 vain 1986?

Mutta kyllähän sillä on. Kun kuusnelonen valloitti maailmaa yhtä aikaa digitaalisen pelikulttuurin syntymisen kanssa, uraauurtavat ja innovoivat klassikot olivat niitä tukipylväitä, joiden varassa kehitys kehittyi. Totta kai noiden aikojen julkaisut vuonna 2018 varsinkin pelien historiaa tuntemattomalle näyttävät kaikki samalta. Mutta jos nyt ajatellaan vaikka Andrew Braybrookin tähdeksi tehnyttä kolmatta peliä Uridium (Hewson, 1986), niin sen ilmestyminen alkuvuodesta -86 on yksi näitä kasibittisen pelihistorian kulmakiviä. Uridium oli pitkään se peli johon muita verrattiin. Sen nimestä tuli käsite, sen graafinen ulkoasu imitoitiin tusinoihin peleihin seuraavien vuosien aikana, Nirvikin vertasi Sanxionin arvostelussaan tätä myöhempää klassikkoa nimenomaan Uridiumiin.

Mainitsin Alleykatista kirjoittaessani Andrew Braybrookin, ja todettakoon nyt, että juuri Uridium on se peli, jolla hän löi itsensä läpi pelinlaatijaguruna. Toki Paradroid oli jo tuolloin olemassa, mutta se ei huimasta arvostelumenestyksestään huolimatta ollut samanlainen koko kansaan uppoava hitti kuin varsin selkeästi hahmotettava Uridium. Braybrook on kyllä kiintoisa tapaus. Mies oli epäilemättä koko velho koodaamaan, hän oli oikein taidokas graafikko, hänen peliensä perusideat ovat nekin oivallisia ja omaperäisiä. Mutta se yksi asia joka – minun nähdäkseni – Braybrookin peleissä aina tökki, oli varsinainen pelidesign. Hänen tuotoksensa olivat aina jotenkin kolkkoja, vähän vaikeaselkoisia, jopa vähän luotaantyntävän vieraita. Uridiumissa ongelma on vähäinen, koska kyseessä on loppujen lopuksi aika suoraviivainen räiskintä, ja todennäköisesti juuri tästä syystä tämä on se peli mistä Andrew muistetaan.

Itselleni Uridium ei ollut koskaan läheinen peli. Se oli minulla jollakin kopiokasetilla, jolta sitä tuli ladattua vain harvoin. Toki pidin pelin futuristisen metallisesta ulkoasusta, jylhän eeppisestä tunnusmusiikistakin (joka on tosin noin puolen minuutin mittaisena turhan lyhyt – muutamia hyviä uusioversioita kyllä netistä löytyy, niissä hieno sävellys pääsee oikeuksiinsa), mutta itse peli ei sytyttänyt. Pointtina on lentää suuren avaruusaluksen yllä etsien laskeutumispaikkaa. Suuntaa voi vaihdella mielin määrin, ja pelaajan alla suuntaan ja toiseen rullaava emoalus on toki vaikuttava näky. Vihulaiset käyvät kimppuun niin lentäen kuin aluksen pinnaltakin, on seiniä joita väistellä ja sen sellaista. Mutta touhun armoton hektisyys ja jatkuva pieni paniikkitila eivät allekirjoittanutta koskaan viehättäneet. Silti tiedostan Uridiumin aseman kuusnelosen pelihistoriassa. On tämä moninkin tavoin klassikkostatuksensa ansainnut, ja on sääli ettei Andrew Braybrook oikeastaan tämän jälkeen yleisöään enää samalla tavalla löytänyt. Mutta tietenkin oli sadoittain niitäkin kotiohjelmoijia joilta jäi se yksikin klassikko tekemättä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s