#96 – Captured

C 096 Captured

Siinä missä meillä alan lehdistö nosti äläkän aina kun suomalaisen laatima peli ilmestyi joltakin kansainväliseltä kustantajalta, oli länsinaapurissa ihan oma julkaisukanavansa. Hieman harhaanjohtavasti nimetty American Action oli lyhyen aikaa kohtalaisen aktiivinen pelitalo, mikä tietenkin herätti kateellista närää meikäläisissä, varsinkin kun (tuttavallisesti vain) Actionin pelejä pidettiin melko laadukkainakin.

Sitä ne eivät kyllä näin jälkikäteen nähtynä olleet. Poliittisesti hilpeän epäkorrekti keskiaikainen ”world games” Blood ’n Guts (yhtenä lajina mm. kääpiönheitto) tyylikkäine grafiikkoineen oli varmaankin sieltä parhaasta päästä, muuten nämä Actionin pelit olivat vähän mitä sattuu. Esimerkkinä nyt vaikka Captured (American Action, 1986). Jo vuonna -86 erittäin kulunutta perustyyppiä edustava peli, jossa kuljetaan pienellä enimmäkseen aseistamattomalla pelihahmolla (lihaksikas ylävartaloaan esittelevä mies, joka on pukeutunut sukkahousuihin… nähdäkseni) ruutu kerrallaan näkyvässä giganttisessa sokkelossa. Joka huone on oma pieni puzzlensa, jossa on juuri se yksi ja oikea tapa selvitä hengissä ruudun toisen reunan oviaukolle kaikkien määrättyä rataansa eestaas liikkuvien vihollisten ja muun tappavan välitse. Sekunnintarkka ajoitus ja pikselintarkkuutta vaativa asemointi kuuluvat asiaan – ja kuollessaan sinkoaa aina takaisin sille ovelle josta ruutuun astui. Turha kai sanoakaan, että pelin tarjoamat viisi elämää ovat yleensä kaikki käytetyt ennen kuin on nähnyt kolmatta pelin varmaankin sadoista ruuduista.

Toteutukseltaan Captured on yhtä autenttisen vanhakantainen kuin ideansa. Grafiikka on rujoa, kontrollit kankeat; erityisen ärsyttävän ominaisuutena pelihahmon eteenpäinloikka on raivostuttavan pitkä ja tällaiseen mikrotarkkuuten perustuvaan peliin erittäin epäsopiva. Taustalla soiva hidas melankolinen musiikki masentaa. Kuollessan sankari sentään urahtaa ilmoille digitoidun äännähdyksen, joka tosin kuulostaa lähinnä röyhtäykseltä.

Tämä on niitä pelejä, jotka kohtasin vasta ihan kuusneloskauteni lopulla, pelinkeräilyvaiheessa. Olin Capturedista kyllä kuullut, ja varsinkin nykyään pelillä on jonkinlaista kulttimainetta – kahjo vaikeustaso ja masentuneena laahustava musiikki tekevät pelistä jonkinlaisen masokistin unelman. Itse muistan uponneeni tähän joskus traineria käyttäen. Loppumattomat elämät auttoivat etenemään, mutta satojen kuolleiden sukkismiesten jälkeen luovutin, koska lopulta aina kuollessa kunkin ruudun alkuun palaaminen kävi liian turhauttavaksi. Juu, ei tätä ihan niillä viidellä elämällä ole varmuudella kukaan loppuun asti päässyt.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s