#87 – Marauder

M 087 Marauder

Kun seurasi sekä kotimaista että kansainvälisempää lehdistöä, pani aika nopeasti merkille että samat pelit herättivät eri maailmankolkissa kovin erilaisia reaktioita. Täällä käsittelemistäni esimerkiksi Airborne Ranger ja Krakout, joita Nirvi MikroBitissä molempia kehui kovasti, saivat Zzap!64:ssä (siinä enimmäkseen lukemassani brittilehdessä – mutta joitakin muitakin tuli toisinaan vilkuiltua) huomattavasti laimeamman vastaanoton. Omat mielipiteet jakaantuivat. Airborne Rangerista en niin välittänyt, mutta etteivät Zzap!in tyypit lämmenneet Krakoutille… sitä oli vaikea sisäistää.

Samanlainen tapaus oli myös Marauder (Hewson, 1988). Ensi kerran kohtasin pelin nimenomaan Bitin arvostelussa, jossa joku (ei tällä kertaa Nirvi – – keitäs muita siellä tuohon aikaan oli?) antoi kovastikin positiivisen arvion, ja mikäs ihme tuo; olihan Hewson yksi niistä kovan tason julkaisijoista, joiden olisi ollut mahdoton kuvitellakaan mitään rupua syytävän markkinoille. Mutta Zzap!in reaktio oli toinen – kuulemma Marauder oli tylsä, hidastempoinen, monotoninen, yliampuvan vaikea, pilasi Hewsonin maineen jopa. No, eiväthän he kaikilta osin väärässä olleet, mutta itse kyllä tästä pelistä tykkäsin. Marauderissa edetään tankilla vihamielisessä maastossa halki sinne asetettujen puolustusjärjestelmien. Joka suunnalta ammutaan, ruudulla lentää välillä tavaraa kuin rakeita pilvestä, kaikkialla on tappavia koneita, on lämpöhakuisia ohjuksia ja ilmahyökkäyksiä. Taktiikkana on hidas ja keskittynyt eteneminen. Pelaajan on oltava kärsivällinen, ja minähän olin: ruutua aina muutama pikseli kerrallaan eteenpäin nytkäyttäessä on mahdollista pitää päälle käyvä vihollismassa sopivan pienenä ja hengissäselviämistodennäköisyys kasvaa. Välillä voi ampua salaperäisiä väriä vaihtavia majakoita, joista saa joko kivoja lisäbonuksia tai hirveitä tappioita vähän tuurista riippuen. Mitään ei anneta ilmaiseksi, armoa ei tunneta: vaikka pelissä on pakko edetä äärimmäisen hitaasti, rankaistaan muutaman sekunnin paikallaan pysymisestäkin lähettämällä pommikone niskaan.

Ei kai tätä olisi jaksanut ilman taustamusiikkia. Barry Leitch teki uransa pääosin vasta 90-luvulla ja enimmäkseen minulta täten ohi menneissä peleissä, ja ilmeisesti jatkoi vielä Amigan parissakin pitkään. Marauder on hänen ensimmäisiä soundtrackejään, ja ehdottomasti paras mieheltä kuulemani – tämä pitkä ja eeppinen muhevaa bassoa ja tunnelmointia sisältävä taustamusiikki on varmasti top 20 -listallani jos kuusnelosen pelien musiikkeja listaisin, enkä nyt väitä etten koskaan niin tee. Ehkä sitten kun tämä blogi on valmis. Joka tapauksessa hidastempoinen mutta intensiteetiltään kasvava musiikki sopii pelin repivään vaikeuteen ja tarkkaa keskittymistä vaativaan tempoon kuin nakutettu. Muut pelin tekijät olivat hekin uransa alussa, ja nousivat myöhemmin tähtikastiin kääntämällä ihan onnistuneesti kuusnepalle sellaisia arcadepelejä kuin Turbo Outrun ja Golden Axe. Minua nuo myöhemmät tekeleet eivät kuitenkaan enää pahemmin koskettaneet, Zzap!in huikeista ylistysarvioista huolimatta. Tykkäsin tästä meditatiivisesta obskuuritekeleestä enemmän.

One comment

  1. Päivitysilmoitus: #118 – Golden Axe | Run / Stop – Restore

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s