#69 – Maniac Mansion

M 069 Maniac mansion

Kuusnelosen jälkeen pelailin vielä vajaan vuosikymmenen ajan pc:llä (1993 – 2002, osapuilleen), minkä jälkeen olen totaalisesti pudonnut videopelimaailmasta. Vuonna 2005 muistaakseni pelasin yhtä peliä Playstationilla, siinä kaikki. Ei vaan enää kiinnosta. Minkä minä sille voin että pelit ovat niin paljon huonompia nykyään kuin silloin? Mutta asiaan: pc-kauden ehdottomasti vaikuttavimpia kokemuksia olivat graafiset seikkailupelit, joiden laatijana ykkönen oli Lucasfilm Games. Ah, Indiana Jones & The Fate of Atlantis! Mikä kertakaikkisen sykähdyttävä elämys! Mutta ihan ensimmäinen isolla koneella pelaamani seikkailu oli Day of the Tentacle, jatko-osa eräällekin klassiselle kuusnepapelille.

Kyllä vain, Maniac Mansion (Lucasfilm Games, 1987) voitaneen hyvinkin luokitella klassikoksi. Se ei ollut ensimmäinen Lucasfilmin graafinen seikkailu (täällä jo aiemmin käsittelemäni Labyrinth ilmestyi aikaisemmin, mutta oli vielä käyttöliittymältään kovin monimutkainen, ja jotenkin itsestään epävarma sekasikiö – niin hieno peli kuin muuten olikin), mutta ensimmäinen, jossa konsepti otettiin haltuun. Hieno humoristinen tarina (kolkkoon kartanoon kaapatun tyttöystävän pelastusoperaatio) jota ei tarvinnut edetä lineaarisesti loppuun, paljon tehtävää, etsittävää ja pohdittavaa, ja nerokkaana ideana kolme ohjattavaa pelihahmoa, jotka kaikki saivat vaellella omia reittejään ympäri kartanoa vältellen sen nyrjähtäneitä asukkaita. Myös alienit ilmestyivät kuvioihin tarinan edetessä. Lucasfilmin pelien eurooppalainen levittäjä Activision oli vielä Labyrinthin onnistunut änkeämään kasetille, mutta Maniac Mansion ilmestyi vain diskettimuodossa, eikä ihme – uudistunut engine piti levyn pyörimässä jatkuvasti. Labyrinthin hieman staattinen tunnelma oli nyt vaihtunut elävään pelimaailmaan jossa sattui ja tapahtui koko ajan, mukana oli jopa tarinaa eteenpäin vieviä elokuvallisia kohtauksia katsottavaksi.

Yhden kaverin kanssa tätä ratkottiin hyvän aikaa yläasteella. En muista enää pääsikö hän loppuun asti; voi olla – ainakin oli pykälää intohimoisempi pelin suhtaan kuin minä. Tykkäsin kyllä, mutta voi olla että vielä tässä vaiheessa tekniikka vei voiton – hyvästä teknisestä toteutuksesta huolimatta se jatkuva levynpyöritys ja siitä johtuvat tauot olivat ehkä liikaa. Ja, kuten sanottu, olin joka tapauksessa enemmän nopeatempoisten ja toiminnallisten pelien ystävä (minkä säännön sittemmin vakiinnutti poikkeus nimeltä Ultima V…). Mutta kyllähän Maniac Mansionin laajuus teki vaikutuksen jo silloin – ja se tarinankerronta varsinkin. Niin juonivetoisiin peleihin ei yksinkertaisesti ollut vielä 80-luvulla tottunut. Kaikki tapahtui kuin elokuvassa: oli introkin valtavine ruudun poikki rullaavine logoineen, ja se tunnusmusiikki… Vähän teknisesti kolkko, mutta piru vie miten se imaisi laakista pelin tunnelmalliseen maailmaan sisään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s