#53 – Forbidden Forest

F 053 Forbidden forest

Vasta näin jälkijättöisesti voi nähdä miten huikean monella tavalla Forbidden Forest (Cosmi, 1983) on ollut aikaansa edellä. Kuusnelonen oli hädin tuskin vuoden ikäinen ja pelitarjonta pääasiassa simppeleitä sokkelo- ja ammuskeluvariantteja kun tämä mykistävä teos ilmestyi näyttämölle. Jo filmaattinen alkuruutu isoine uljaine logoineen, taustalla lentävine lohikäärmeineen ja synkkine urkumusiikkeinen antaa viitettä siitä että jonkin poikkeavan ääressä ollaan. Ja viimeistään siinä vaiheessa kun pelin päähenkilö sätkii kohti kuolemaansa ensimmäisen vastaan tulleen vihollisen, jättiläishämähäkin, leukojen otteessa veren roiskuessa – no, muistan että oma reaktioni oli silkka mykistyminen. Siltikin, vaikka peliin törmäsin ensi kerran vasta 80-luvun lopulla kun se jonkun kopiokasetilta tuli vastaan. Ei toista samanlaista ollut vielä silloinkaan.

Pelaaja on jousen ja nuoliviinen kanssa yötä vasten otsikon kiellettyyn metsään vaeltanut tyhmänrohkea sankari, jonka tehtävänä on selvitä aamuun alati kammottavampien metsän asukkien tullessa vastaan. Totisesti monet aikakauden konventiot ovat päälaellaan: grafiikka on valtavan isoa aikana jolloin pelit koostuivat pikku-ukoista ja muutamista pikseleistä. Tausta vierii realismin tuntua mukavasti lisäten useassa eri tasossa – tämä efekti sai myöhemmin nimen parallaksivieritys, mutta liekö tällaista vielä vuonna -83 missään muualla nähtykään. Taivaan väri muuttuu harmaasta sinisen kautta mustaksi ja kuu kulkee reittiään yön edetessä. Musiikki elää tapahtumien mukana.

Ja sekä pelin kuvasto että tunnelma ovat hermojariipivän elokuvamaisia. Parhaiden kauhuelokuvien ”vähemmän on enemmän”-ideologia on sisäistetty hyvin, eikä Forbidden Forest ole mikään jatkuva räiskintä, päinvastoin: metsässä saa välillä kulkea pitkiäkin matkoja odottaen, odottaen… Ja sitten kun jotain suurta ja kaamea sinkoaa esiin, on joko ammuttava heti tai juostava… tai kuoltava: wannabe-robinhood tosiaan kokee yön aikana kovia. Hän kiemurtelee veren lentäessä suurten hämähäkkien tai ampiaisten ravintona, hän musertuu jauhelihaksi pomppivan jättiläissamakon alle tai käärmeen sylkemä myrkky sulattaa hänet. Viimeisessä kentässä on vastassa hirvittävä demoni, joka näkyy vain vilauksina aina salaman lyödessä tässä vaiheessa jo täysin mustaksi muuttuneelta taivaalta. Briljanttia! Ja aina kun on yhden tason läpäissyt, päähenkilö pistää tanssiksi ennen seuraavaa – ja tuon tanssin aikana soiva melodia on parhaita korvamatoja ikinä. Se soi päässäni yhä säännöllisesti varsinkin silloin kun jossain vaikeassa suorituksessa onnistun. Sen tahtiin voi ainakin mielessään pyörähdellä.

Mainitsinko muuten että peli on viimeistä bittiä myöten yhden henkilön käsialaa? Paul Norman oli hämmentävän tuottelias yhden miehen pelitehdas 80-luvulla, mutta syystä tai toisesta en itse kohdannut montaa hänen tuotostaan. Ne vähät mitkä näin vakuuttivat kuitenkin siitä että kyseessä on jonkinlainen pelidesignin David Lynch: outoa painajaistunnelmaa, kieroa musiikkia, koukuttavaa epäloogisuutta. Helpoimmalla vaikeustasolla neljästä pelasin Forbidden Forestin läpi asti, mikä kertoo kyllä siitäkin että tälle tuli tosiaan uhrattua aikaa. Lähellä Ugus-mitalia ollaan, mutta vaikkei ihan sitä saavuteta, niin täydet pointsit setä tälle pelille antaa. Yksi kuusnelosen pelihistorian merkkipaaluista ehdottomasti kyseessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s