#36 – Labyrinth

L 036 Labyrinth

Pc-vuosinani LucasArtsin seikkailupelit olivat silkkaa mannaa ja vastuussa joistakin hienoimmista pelikokemuksistani koskaan. Mutta tottahan näitä pelattiin jo kuusnelosella. Kaikkein ensimmäinen oli tietenkin Labyrinth (Lucasfilm Games, 1986), joka taisi olla ihan ensimmäinen Lucaksen graafinen seikkailu, ja sikäli vielä vähän hakee itseään – näpsäkkä joystickilla ohjattava käyttöliittymä on vasta kehitysasteella, ja pelin komentojen määrä on valtava verrattuna myöhempien tiivistettyyn valikoimaan. Toisaalta Labyrinth on audiovisuaalisesti parempi kuin muuten teknisesti sutjakammat kuusnelos-seikkailut; grafiikka on animoidumpaa ja pehmeämpää kuin vaikkapa vähän kolkossa Maniac Mansionissa ja musiikkiakin on enemmän.

Nykyään tuntuu piinalliselta pelkkä ajatus että näin laajoja pelejä jaksaisi kuusnelosella pelata. Ei muuten, mutta se kovalevyn puute: diskettiasema laulaa jatkuvasti ja odotteluajat ovat välillä pitkiä – mutta se mitä minä totisesti en ymmärrä, on että miten minä kaverin kanssa jaksoin Labyrinthin parissa niin pitkään, koska me pelasimme tätä kasetilta. Herranjestas. Ehkä syynä oli se, ettemme paremmasta tienneet – tämä oli aikaa ennen kuin olimme levyasemaa nähneetkään. Viikkokausien ajan menin perjantaina koulun jälkeen kaverille kylään ja ratkoimme Labyrinthin outoja usein hahmojen kanssa keskusteluihin perustuvia arvoituksia. Emme tainneet peliä läpi asti päästä, mutta pitkälle kyllä. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, etten ainakaan minä tiennyt että peli perustuu elokuvaan. Oli hämmentävä hetki kun asia joskus vuosia myöhemmin selvisi. Vasta 2000-luvulla taisin itse nähdä leffan, ja olihan se viihdyttävä, mutta… Siinä oli jotain väärin. Niin kuin olisi lapsuudenkokemuksia filmattu, mutta vähän sinnepäin vain. Niin siinä käy kun oheistuote leimautuu osaksi lapsuutta ennen kuin alkuperäinen. En päässyt elokuvaan oikein sisälle. Bongailin vain kohtauksia, joita pelissäkin oli.

Laatutuotehan Labyrinth joka tapauksessa on. Amerikkalainen peli, joita täällä pohjolassa näkyi harvemmin, ja kuten olen monesti todennut: ne olivat vähän ”aikuisempia” pelejä. Eikä tämän kummallisen sokkelon surrealistisen pelottava tunnelma jättänyt rauhaan – pelin omistanut kaverini rakensi oman tulkintansa samanlaisesta ansoja ja jippoja sisältävästä labyrintistä legoista, ja vastaavia minä ja pikkusiskokin innostuimme sitten kotona rakentamaan. Myöhemmin nämä legolabyrintit sitten kasvoivat sarjakuviksi joita piirsimme. Tarinat ja tunnelmat laajenivat, muuttivat muotoaan, mukautuivat. Eikä ollut mitään hajua siitä että kaiken takana on elokuva.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s