#8 – Knight Rider

Knight rider_008

Edetessäni minua on alkanut vaivata kalvava tunne, että kaikki nämä muistiin piirtyneet pelit vuosikymmenten takaa olivatkin hirveää kuraa vailla sisältöä. Että kaikki ne koneen ääressä vietetyt hetket katosivat bitteinä tuuleen, että ainoa asia mitä näistä ankeista tekeleistä on ihmistaimen mieleen jäänyt, on että elämä on pettymys, että mitkään odotukset eivät täyty, että kaikki päättyy masentavasti.

Mutta tietenkin minä tämän tunteen vallatessa olen jättänyt huomiotta ne kaikki hienot, klassiset kasibittiset taideteokset, pelidesignin kukkaset, alakulttuurin aarteet. Pääsen niihinkin aikanaan, siis joukkoon johon Knight Rider (Ocean, 1986) erittäin ehdottomasti ei kuulu. Ocean oli 80-luvun puolivälissä merkittävin pelikustantaja kasibittisille tietokoneille, ja poikkeuksetta haali oikeudet kaikkiin aikakauden hittileffoihin, moniin kolikkopeleihin, joihinkin tv-sarjoihinkin. Knight Rider oli takuuvarma myyntihitti. Kassakoneen kilinä on kaikunut Oceanin toimitusjohtajan ajatuksissa tämän painaessa päätään untuvatyynyyn tämän diilin sopimisen jälkeen, ja kun ottaa huomioon miten paljon laadukkaita vakiopalkattuja koodaajia firman tallissa tuolloin oli, oli kai selvää että tämä duuni annettaisiin ykkösporukalle. Vaan liekö sitten kylmä ahneus iskenyt, sen myötä tajuaminen: tämähän myy vaikka sisältö olisi millaista huttua. Ja niin sitten toimitusjohtajan siskonpojan luokkakaveri tai joku sellainen on saanut harjoitustyönsä läpi kun on nappipalkalla sen tarjonnut.

Knight Rider on legendaarinen floppi. Se on niin onneton tekele, ettei lopulta tainnut edes myydä paljoa – sana kulki, arvostelut lehdistössä olivat mykistyneen murskaavia, myös Suomessa, jossa Niko Nirvi MikroBitin numerossa 3/87 ruotii edellisvuoden huonoimmat pelit, ja Knight Rider saa kruunutittelin ”Kurjin räpellys 1986”. Voi olla että pelissä on sisältöä. Ainakin alkuruudussa on viisi tehtävää joista valita (joilla on sellaisia otsikoita kuin ”Assassinate the vice president”, ”Destroy the Silicon Valley”… onko tämä terroristisimulaattori vai Ritari Ässä?) , mutta kun hetken kuunneltuaan kammottavasti kalkattavaa versiota tv-sarjan tunnarista valitsee yhden, sisältö katoaa. Ja tuskanhiki kohoaa otsalle jos on tämän pelin kalliilla ostanut kun ensimmäisten sekuntien aikana tuskallisen selvästi tajuaa millaiseen viritelmään on taas kerran viikkorahat tuhlannut.

Pelin näkymä on KITT:in ratin takaa. Maisemana on räikeä valkoinen tyhjyys ilman muita maamerkkejä kuin horisontissa seilaava pieni kivenmurikka, joka ei koskaan tule lähemmäs. Tie muodostuu turkooseista viivoista, taivaalla pörrää mustia helikoptereita. Innovaationa on työnjako: joko Michael Knight ajaa ja KITT ampuu tai päinvastoin, mutta vaikka tätä prosessia kuinka vaihtelisi, ei muutosta juuri mihinkään näy. Kun ensimmäisessä mutkassa ajaa tieltä ulos, sinne ei enää löydä takaisin. Kello kojelaudassa mittaa aikaa, KITTin moottori ulvoo kuin vioittunut Helsingin metro, taivaalla räjähtelee helikoptereita, ruudun täyttää valkoinen tyhjyys jonne pelaaja tuntee syöksyvänsä syvemmälle kuin vielä koskaan tämän henkisen lobotomian äärellä. Lopulta KITTin ”damage”-mittari täyttyy. Mikään ei muutu. Horisontissa kivi. Kirkkaanräikeä tyhjyys, sielua kuristava ahdistus tämän totuuden hyvin terävästi valaisseen peliksi kutsutun irvikuvan äärellä: Ota poika opiksi. Elämässä tulee turpaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s